Herbert Henry Asquith
Herbert Henry Asquith, Oxfordin ja Asquithin jaarli (s. 12. syyskuuta 1852, Morley, Englanti – k. 15. helmikuuta 1928, Sutton Courtenay, Englanti) oli brittiläinen liberaalipoliitikko joka toimi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä 1908–1916. Asquithin huomattavimpina poliittisina saavutuksina pidetään mittavaa sosiaalista uudistustyötä sekä vuoden 1911 Parliament Actia, joka poisti ylähuoneen oikeuden lakiesitysten kumoamiseen. Hän vei Britannian Ensimmäiseen maailmansotaan 1914, mutta joutui jättämään pääministeriyden kaksi vuotta myöhemmin hallituksen sotapolitiikasta esitetyn kritiikin vuoksi.
Hänet valittiin parlamenttiin 1886 Fife Eastista Skotlannista. Asquith toimi sisäministerinä Gladstonen hallituksessa 1892. Liberaalit hävisivät vaalit 1895 ja olivat oppositiossa kymmenen vuotta. Vuoden 1906 vaalivoiton jälkeen Asquithista tuli valtiovarainministeri Henry Campbell-Bannermanin hallitukseen. Hän tuki voimakkaasti vapaakauppaa. Kun Campbell-Bannerman erosi huhtikuussa 1908 huonon terveyden vuoksi, Asquithista tuli pääministeri.
Hänen valtakaudellaan Britannia kävi kallista varustelukilpaa saksalaisten kanssa ja aloitti mittavan sosiaalisten uudistusten ohjelman, johon kuuului mm. kansaneläkkeen käyttöönotto 1908. Konservatiivit vastustivat ankarasti enempiä uudistuksia ja konservatiivien käytettyä hyväkseen enemmistöään ylähuoneessa hylkäämään valtiovarainministeri David Lloyd Georgen budjetin 1909, ajauduttiin perustuslailliseen kriisiin ja uusiin vaaleihin tammikuussa 1910.
Vaalien jälkeen liberaaleilla oli kahden edustajan johto konservatiiveihin nähden, muttei määräenemmistöä hallitus muodostettiin Irlannin nationalistien tuella, mutta uusiin vaaleihin päädyttiin jo joulukuussa. Tässä tilanteessa vedottiin kuningas Edvard VII:hen, jotta ylähuoneeseen nimitettäisiin uusia liberaaleja aatelisia sen saamiseksi myötämieliseksi hallitukselle. Edvard suostuikin tähän seuraavien vaalien jälkeen, mutta kuoli toukokuussa 1910. Hänen poikansa Yrjö V ei halunnut ensimmäisenä toimenaan ryhtyä tähän hyökkäykseen aristokratiaa vastaan, ja Asquith käytti kaiken vaikutusvaltansa kuninkaan vakuuttamiseksi. Kuningas ryhtyikin tähän joulukuussa järjestettyjen vuoden 1910 toisten vaalien jälkeen.
Liberaalit voittivat taas niukasti ja Asquith ajoi läpi vuoden 1911 Parliament Actin, joka leikkasi huomattavasti ylähuoneen valtaa. Ylähuone ei enää voinut hylätä, vain viivyttää alahuoneen lakiesityksiä. Tämä ja vuoden 1949 Parliament Act muodostavat osan Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslaeista.
Hinta irlantilaisten tuesta oli kolmas Irlannin home rule -laki, joka hyväksyttiin 1914, mutta sen toimeenpanoa lykättiin suursodan syttymisen vuoksi. Asquith julisti sodan Saksan keisarikunnalle 4. elokuuta 1914 Saksan hyökättyä Belgiaan, jota Britannia suojeli vuoden 1839 sopimuksen mukaan.
Hallitus hajosi toukokuussa 1915 ylipäällikkö Sir John Frenchin mainittua The Timesin reportterin haastattelussa Neuve Chapellen taistelun häviön syyksi riittämättömän tykistön ammustilanteen (ns. Shell Crisis). Asquith muodosti uuden hallituksen ottamalla opposition johtajat mukaansa hallitukseen. Sekä konservatiivit ja liberaalit moittivat hallitusta sotatilanteesta, ml. epäonnistuneesta Gallipolin maihinnoususta, vuoden 1916 Sommen taistelusta ja Irlannin pääsiäiskapinasta huhtikuussa 1916. Pääministeriksi pyrkinyt David Lloyd George hajotti liberaalien rivit ja Asquith erosi 5. joulukuuta 1916. Lloyd Georgesta tuli pääministeri koalitiohallituksen johdossa kaksi päivää myöhemmin.
Pääministerikautensa jälkeen Asquith pysyi liberaalipuolueen johdossa, jopa menetettyään parlamenttipaikkansa vuoden 1918 vaaleissa. Hän palasi alahuoneeseen 1920 täytevaaleissa. Asquithin tuella Ramsay MacDonald nousi pääministeriksi Labour-vähemmistöhallituksen johdossa.
Asquith aateloitiin varakreiviksi 1924 ja Oxford ja Asquithin jaarliksi 1925. Hän menetti parlamenttipaikkansa 1924 vaaleissa Labour-hallituksen kaatumisen jälkeen, ja Lloyd George nousi liberaalien parlamenttiryhmän johtoon, mutta Asquith oli puolueen johdossa 1926 asti, jolloin Lloyd George seurasi häntä ja päätti viimein puolueen jaon.
