Nokkasiilit
 |
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. |
| Nokkasiilit | |
|---|---|
 Nokkasiili (Tachyglossus aculeatus) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Nokkaeläimet Monotremata |
| Heimo: |
Nokkasiilit Tachyglossidae Gill, 1871 |
| Suvut ja lajit | |
|
|
| Katso myös | |
Nokkasiilit (Tachyglossidae) ovat Australiassa ja Uudessa-Guineassa eläviä nokkaeläimiä. Nokkasiilien lahkoon kuuluu neljä elossa olevaa lajia. Vesinokkaeläimen kanssa ne ovat ainoita munivia nisäkkäitä. Nokkasiileillä on terävät piikit selässä ja pitkänomainen nokka. Ne syövät pääasiassa muurahaisia ja termiittejä, mutta myös muita hyönteisiä. Nokkasiilit ovat erakkoluonteisia ja liikkuvat öiseen aikaan. Joskus ne liikkuvat myös päivisin.
Nokkasiileihin kuuluu kaksi elossa olevaa sukua: Tachyglossus ja Zaglossus. Ulkonäöltään niiden lajit eroavat toisistaan erityisesti nokan pituudessa: edeltävällä se on lyhyempi kuin jälkimmäisen suvun lajeilla. Näiden kahden lisäksi on tunnistettu kolmas suku, Megalibgwilia, joka tunnetaan kuitenkin vain fossiililöytöjen perusteella. Nokkasiiliä (Tachyglossus aculeatus) lukuun ottamatta kaikki nokkasiililajit ovat äärimmäisen uhanalaisia.
Evoluutio ja taksonomia
Evoluutio
Nokkasiilien evoluutiosta tiedetään äärimmäisen vähän. Varhaisin fossiili kuuluu Zaglossus robusta -lajille, ja se on peräisin keskimioseenikaudelta 15 miljoonaa vuotta sitten. Tachyglossus -nokkasiilien fossiileja on löydetty noin 100 000 vuotta vanhasta kerrostumasta (pleistoseenikausi). Nykyään Australiassa elää ainoastaan yksi nokkasiililaji (T. aculeatus), mutta aiemmin siellä on elänyt myös pidempinokkaisia Zaglossus-suvun nokkasiilejä. Ne kuitenkin kuolivat sukupuuttoon Australiasta noin 20 000 vuotta sitten. Nykyään Zaglossus-suvun nokkasiilejä elää vain Uudessa-Guineassa.[1]
Varhaisten fossiililöytöjen puuttuessa ei tiedetä mistä ja milloin nokkasiilit ovat kehittyneet.
Taksonomia
Ensimmäinen kirjallinen eurooppalaisen tekemä havainto nokkasiilien suvusta löytyy Tahitille Tasmanian kautta matkanneen Bounty-laivan kapteenin W. Bligh’n lokikirjasta päivättynä 9. helmikuuta 1792.[2] Laji oli nokkasiili. Tieteelle sen kuvasi ensimmäisen kerran George Shaw vuonna 1792 ilmestyneen Naturalist Miscellany -teoksen kolmannessa osassa. Shaw’lla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä lajin erityispiirteistä, vaan hän sijoitti sen samaan sukuun isomuurahaiskarhun kanssa ja antoi sille nimen Myrmecophaga aculeata.
Ensimmäisenä vesinokkaeläimen ja nokkasiilin väliset yhteneväisyydet havaitsi brittiläinen anatomi Everard Home vuonna 1802 ja hän luokitteli lajit samaan sukuun antaen nokkasiilille nimen Ornithorhynchus hystrix. Lajit poikkesivat selvästi toisistaan, joten nokkasiilin taksonomiaa jouduttiin vielä uudelleen korjaamaan, minkä jälkeen se sai nimekseen Echidna hystrix. Nimi juontuu kreikkalaisen mytologian Ekhidnasta, joka muistutti ylävartalostaan naista ja alavartalostaan käärmettä. Kuvauksessa yhdistyvät nokkasiilin toisaalta matelijamaiset ja toisaalta nisäkäsmäiset piirteet. Nimeäminen oli kuitenkin hieman huolimattomasti tehty, sillä Echidna oli jo varattu eräälle kalasuvulle, joten nimi ei voinut olla nokkasiilien suvun nimi. Vuonna 1811 nokkasiili sai lopulta nykyisen nimensä Tachyglossus aculeatus Illigerin ansiosta.[3] Tachyglossus tarkoittaa vikkeläkielistä.
Theodore Gillin saavutuksiin nokkasiilitutkimuksessa kuuluu Zaglossus-suvun (’suurkieliset’) kuvaaminen vuonna 1877 sen jälkeen, kun Wilhelm Peter ja Giacomo Doria olivat vuonna 1876 kuvanneet uuden nokkasiililajin (kärsänokkasiili) hollantilaisen A. A. Bruijnin löytämästä kallonkappaleesta. He nimesivät sen ensin samaan sukuun kuin nokkasiilikin, mutta Gill korjasi (monien muiden ohella) luokittelun seuraavana vuonna. Sittemmin uusia lajeja on löydetty kaksi kappaletta lisää: Z. bartoni, joka löytyi vuonna 1907 ja Z. attenboroughi vuonna 1998 (ensimmäiset havainnot jo vuodelta 1961).
1900-luvun alun vertailujen perusteella Zaglossus-suvun lajeja katsottiin olevan ainoastaan yksi. Z. attenboroughi -lajin kuvaamisen yhteydessä suvun ainoa laji hajotettiin kolmeksi lajiksi. Lajit erotetaan toisistansa etu- ja takajalkojen varpaiden lukumäärän perusteella.
Elinalueet ja ravinto
Nokkasiilit eivät ole erityisen tarkkoja elinalueidensa olosuhteista, kunhan ravinnoksi kelpaavia muurahaisia, termiittejä, lieroja tai kovakuoriaisia löytyy tarpeeksi. Nokkasiilit ovat siis hyönteissyöjiä ja niillä on kaivamiseen erikoistuneet jalat. Nokkasiilin (T. aculeatus) ravinto koostuu mädäntyvästä puusta tai maasta löydetyistä hyönteisistä. Muille nokkasiileille kelpaa ravinnoksi lähinnä lierot. Niiden syömistä helpottaa kielen rakenne, josta löytyy muutamia taaksepäin suuntautuneita keratiinipiikkejä. Nokkasiileillä ei ole hampaita. Nokkasiilejä elää niin Uuden-Guinean ja Salawatin sademetsissä kuin Australian kuivilla erämailla ja niitä on tavattu jopa 4,1 kilometrin korkeudella (Z. bartoni).[4] Nokkasiilien tehokkaan puolustautumiskeinon ansiosta niitä ei uhkaa elinalueilla juuri mikään eläin kuin ihminen.
Z. attenboroughi -lajia ei ole nähty luonnossa sitten vuoden 1961, mutta vuonna 2007 tehdyn tutkimusretken tuloksena saatiin epäsuoria todisteita lajin olemassaolosta. Niiden elinalueen arvioidaan olevan enää vain 100 km².[5] Nokkasiilien reviirin suuruus on tyypillisesti noin 200 hehtaaria, mutta ne eivät ole erityisen tarkkoja reviirien rajoista. Reviirit saattavat mennä myös päällekkäin.[6]
Käyttäytyminen
Nokkasiilit ovat hämäräaktiivisia eläimiä, joten ne liikkuvat ennen auringonnousua tai auringonlaskun jälkeen. Ne saattavat huonon ravintotilanteen tai viileän sään takia vaipua horrokseen vuodenajasta riippumatta. Nokkasiilit pyrkivät välttämään liiallista kuumuutta, koska ne eivät pysty hikoilemaan tai läähättämään. Vastasyntyneiden kohdalla on erityisen tärkeää, etteivät ne joudu auringonpaahteeseen, sillä niiden hauras iho ei kestä sitä ja ne kuolevat. Nokkasiilit eivät ole laumaeläimiä ja viettävät koko elämänsä yksin, lukuun ottamatta parittelukautta ja naarasta synnytyksen jälkeen, jolloin se viettää lähes kuusi kuukautta poikasten kanssa. Koiraspuolinen nokkasiili ei osallistu poikasten hoitoon millään tavoin, vaan lähtee paikalta heti parittelun jälkeen.
Nokkasiileillä on käytössä kirjava joukko erilaisia puolustuskeinoja. Ne voivat käpertyä palloksi iholihaskerroksen lihaksien avulla vastaavalla tavalla kuin siileilläkin. Jos aikaa on vähintään minuutti, nokkasiili voi kaivaa itselleen matalan kuopan, jolloin pinnalla on vain piikikäs selkä. Nokkasiilit ovat myös hyviä kiipeilijöitä, uimareita ja juoksijoita.[7]
Nokkasiilit eivät yleensä ääntele millään tavoin, mutta muutamien havaintojen mukaan ne pystyvät kujertamaan ja kehräämään.[6]
Lisääntyminen
Nokkasiilit ovat vesinokkaeläimen ohella ainoita nykyään eläviä nisäkkäitä, jotka munivat. Naaraille muodostuu raskausaikana erityinen pussi, jota ne käyttävät hautomiseen sekä alle kolme kuukautta vanhojen poikasten suojeluun ja kuljettamiseen. Nokkasiilit tulevat lisääntymiskykyisiksi noin viisivuotiaina. Kiima-aika sijoittuu kesä-syyskuulle ja soidinmenoihin kuuluu, että jopa kymmenen koirasta seuraa alle kuukauden verran naaraan jokaista liikettä. Koiraat tunnustelevat tänä aikana naarasta tönimällä sen kylkeä kuonoillaan. Naaraan tultua kiimaan se valitsee koiraista yhden ja parittelee sen kanssa. Parittelu tapahtuu yleensä suojaisessa paikassa ja kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin.[8] Koiraan penis työntyy erektion aikana kloaakista ulos naaraan kloaakkiin. Nokkasiilin penis on nelipäinen, eikä siili käytä sitä muuhun kuin paritteluun.[9] Nokkasiilin ejakulaatio muistuttaa liskoja, joilla penis on kaksipäinen, mutta parittelun aikana toinen pää on toiminnassa. Nokkasiileillä kaksi päätä toimii parittelun yhteydessä ja ne siirtävät siemennesteen naaraan kahteen kohtuun.[10]
Kun parittelusta on kulunut noin kolme viikkoa, naaras munii munat ja hautoo niitä vatsapuolella olevassa pussissa. Samalla maitorauhaset alkavat tuottaa maitoa. Kun munat syntyvät, naaras menee istuma-asentoon, jossa se synnyttää pienet, läpimitaltaan noin 1,5-senttiset munat suoraan pussiin. Kymmenen päivän hautomisajan jälkeen poikanen kuoriutuu. Se on täysin karvaton ja painaa vain 300 milligrammaa.[11] Poikaset juovat maitoa nännipihassa olevista karvoista, nännejä nokkasiileillä ei ole. Pussissa poikaset ovat muutaman kuukauden, jonka aikana niiden paino kasvaa 85 000 %.[11] Emo aloittaa vieroituksen kun jälkeläiset ovat puolen vuoden ikäisiä. Naaras tulee uudelleen kiimaan kolmen tai viiden vuoden kuluttua.
Zaglossus-suvun lajien lisääntymisrituaalit ja -biologia on jäänyt tutkijoille hämäräksi, mutta he arvelevat etteivät ne poikkea paljoakaan nokkasiilistä.[11]
Lähteet
- Olendorf, Donna (toim.): Grzimek's Animal Life Encyclopedia: Mammals I (Volume 12). Thomson, 2004. ISBN 0-7876-5788-3.
- McDade, Melissa C. (toim.): Grzimek’s Student Animal Life Resource: Mammals. Thomson, 2004. ISBN 0-7876-9183-6.
Viitteet
- ↑ Olendorf 2004, s. 235.
- ↑ Michael Augee; et al: Echidna: Extraordinary egg-laying mammal (PDF) (Näyte kirjasta, julkaisija CSIRO, 2006. Sivu 4.) publish.csiro.au. Viitattu 8.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Michael Augee; et al: Echidna: Extraordinary egg-laying mammal (PDF) (Näyte kirjasta, julkaisija CSIRO, 2006. Sivu 5.) publish.csiro.au. Viitattu 8.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Zaglossus bartoni IUCN Red List. Viitattu 7.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Zaglossus attenboroughi IUCN Red List. Viitattu 7.2.2009. (englanniksi)
- ↑ a b Olendorf 2004, s. 237.
- ↑ McDade, s. 9
- ↑ Peggy Rismiller: Echidnas in their habitats (PDF) Puggle Post. Viitattu 8.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Stefan Anitei: Why Do Echidnas Have Four-Headed Penises? Softpedia. Viitattu 8.2.2009. (englanniksi)
- ↑ Female Reproductive Anatomy (Sivulla 30) Floridan yliopiston opetusmateriaali. Viitattu 8.2.2009. (englanniksi)
- ↑ a b c Olendorf 2004, 238.
Aiheesta muualla
- Tachyglossidae. Nokkasiilit Encyclopedia of Life -verkkotietosanakirjassa.
- Tachyglossidae. Nokkasiilit Animal Diversity Web -verkkosivulla.