Etelämanner

Satelliittikuva Etelämantereesta

’’’Antarktis’’’ käsittää paitsi viidenneksi suurimman mantereen, ’’Etelänapamantereen’’, myös sitä ympäröivät ’’subarktiset’’ saaret Eteläisessä Jäämeressä (muun muassa Etelä-Georgia, Etelä-Sandwichin saaret, Etelä-Orkneyn saaret, Etelä-Shetlandin saaret Bouvet, Crozet’n saaret, Kerquélen, Macquariesaaret, Ballenynsaaret, Pietari I:n saari (Norja), Aleksanteri I:n saari ja Grahamin maata reunustavat saaret). Pinta-alaa alueella on noin 14.1 miljoonaa km² (josta lauttajäätä noin miljoona neliökilometriä), josta saaret muodostavat noin 89 000 km². Manteretta peittää keskimäärin noin kahden kilometrin paksuinen jää, ja noin 600 000 km² on jäätöntä aluetta, lähinnä Antarktiksen niemimaalla ja saarilla. Mantereen päällä voi paksuimmillaan olla yli neljän kilometrin paksuinen jääkerros ja siitä johtuen se on keskimääräisesti korkein manner, keskikorkeuden ollessa 2.3 km.

Alue on jaettu sektoreihin, jotka kuuluisivat Norjalle, Iso-Britannialle, Uudelle-Seelannille, Ranskalle, Chilelle, Argentiinalle ja Australialle, ellei ’’Antarktiksen sopimusta’’ olisi allekirjoitettu 1959. Lisäksi sopimuksessa sovittiin että aluetta ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Asutusta alueella ei ole, lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla on noin muutama tuhat asukasta yhtäjaksoisesti. Ensimmäinen Etelänapamantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 syntynyt Emilio Palma.

Tutkimusmatkat

Ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, joita kävi Antarktiksen lähialueella oli James Cook, joka vuosien 1772 – 1775 välisenä aikana kiersi laivaretkikuntansa kanssa alueen ympäri, tosin hän ei itse mannerta havainnut. Sittemmin alueella kävi venäläinen Fabian von Bellingshausen, joka löysi Pietari I:n ja Aleksanteri I:n saaren. Tämä tapahtui vuosien 1819 – 1821 välisenä aikana. Ensimmäinen varmistettu maihinnousu tapahtui kuitenkin vasta helmikuussa 1821, kun John Daviksen retkikunta pääsi perille.

Vuonna 1823 James Weddell löysi hänen nimeään kantavan meren ja purjehti eteläisimpään pisteeseen mihin laivalla on siihen mennessä ikinä päästy. Vuosien 1840 – 1842 aikana britti J. C Ross löysi alueelta Erebus-tulivuoren, Viktorian maan ja suuren Rossin lauttajään. Roald Amundsenin retkikunta oli ensimmäinen joka pääsi etelänavalle asti joulukuun 14. 1911. Ennen häntä sitä yrittivät saavuttaa englantilainen Scott (1901 – 1904) ja irlantilainen Shackleton (1908 – 1909). Scott tosin onnistui aikeissaan muutama vuosi myöhemmin (tammikuussa 1912). 1929 yhdysvaltalainen Byrd lensi lentokoneella navan yli 29. marraskuuta. Yhdysvaltalaisen Antero Havolan johtama lumitraktoriretkikunta pääsi etelänavalle 1960 – 1961 kestäneellä retkellään 11. tammikuuta 1961.

Geologia ja luonnonvarat

Länsiosassa kallioperä on Australian ja Etelä-Amerikan vastaavaa muistuttavaa; siellä on paljon sekä poimuvuoristoja että tulivuoria, korkeimpana kohtana ’’Mount Vinson’’ ja tulivuorista mainittakoon ’’Erebus’’, joka on toimiva. Mount Vinsonin vasta 1960-luvulla selvitetty lakikorkeus on 5 139 m ja Erebuksen vastaavasti 3 795 metriä. Länsiosaa ja siitä pohjoiseen kurkottavaa Antarktiksen niemimaata pidetään yleisesti Etelä-Amerikan Andien jatkeena, ja onkin arveltu että se koostuisi useista vuorista jos jää poistettaisiin sen päältä.

Noin puoli miljardia vuotta vanha itäosa taas koostuu graniitti- ja gneissiperustaa peittävistä hiekka- ja kalkkikivikerroksista, näin ollen pääosaltaan laakiota. Itäosaa pidetään muinaisen ’’Gondwananmantereen’’ osana. Saarista useimmat ovat vulkaanista perua ja vain osittain jään peitossa. Alueen jakaa kahtia kaksi suurta lahtea: Rossinmeri ja Weddellinmeri.

’’Antarktiksen niemimaa’’, joka alkaa Länsi-Antarktiksesta, rajoittuu lännessä Bellingshausenin mereen ja idässä Weddellin mereen. Se koostuu rikkinäisestä ketjusta vuoria ja muutamista saarista. Sen arvellaan olevan jatke Etelä-Amerikan Andeille. Etelässä se rajoittuu Eternity-vuoriin.

Länsi- ja itäosan välissä on Rossinmeri, jossa on suuri jäätikkö nimeltään Rossin lauttajää, josta aika-ajoin irtoaa jopa Etelä-Suomen läänin kokoisia paloja. Kokonaisuutena se on samaa kokoluokkaa kuin Espanja ja Portugali yhteensä.

Tutkimuksissa on havaittu jäänalaisia järviä ainakin 77 kappaletta, näistä geomagneettisen etelänavan lähellä olevan ’’Vostokin’’ ollessa tiettävästi suurin. Ei tiedetä kuinka järvet ovat syntyneet, mutta on arvioitu että jäämassan muodostama valtava paine sulattaisi jäätä ja muodostuisi järviä. Järvien arvellaan lisäksi olevan tärkeässä asemassa valtavien jäämassojen liukuessa mereen, sillä järven kohdalta jäätikkö on huomattavasti liukkaampi kuin kalliota vasten. Katso Vostokista lisää alempaa.

Vuonna 1988 aluetta tutkimaan lähetettiin tutkimaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden edustajat 33 maan yhteisellä päätöksellä. Alueelta on löydetty muun muassa rautaa, kuparia, hiiltä (joka muuten on peruja Antarktiksen lämpimästä muinaishistoriasta), rikkikiisua, mangaania ja molybdeeniä. Kaivostoimintaa ei tosin ole koska vain hiiltä on kannattavaa kaivaa, mutta sitä saakin jo muualta ja paljon helpommalla ja kaivostoiminta ja muu vastaava on alueella erittäin rajoitettua. Suomi on ollut mukana tutkimustoiminnassa vuodesta 1989 lähtien.

Geologinen historia

Mantere oli osa muinaista jättiläismannerta nimeltään Gondwananmanner, kunnes hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsoiinisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 löydettiin useita fossiileja Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta.

=Vuoristot

Alueella on muutamia vuoristoja ja vuoriryppäitä:

• Prinssi Albertin vuoret
• Eternity-vuoret
• Kuningatar Maudin vuoret
• Edsel Fordin vuoret
• Gamburtsevin vuoristo (jäänalainen)

Sekä näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Kuten jokainen voi huomata, ovat monet paikat ja luonnonmuodostelmat nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.

Kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto

Kasveista tällä vihamielisellä ja kylmällä alueella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät: niemimaalta on löydetty kolme siemenkasvia, tosin useita sammaleita ja jäkäliä kasvaa mantereella. Maanisäkkäitä ei ole havaittu. Alueella elää lisäksi myrskylintuja, pingviinejä, albatrosseja ja lokkeja. Meressä viihtyvät mm. merileijonat, hylkeet, krillit ja valaat. Kalastusta lähivesillä on rajoitettu kansainvälisillä laeilla. Kerguélenin saarelle on istutettu poroja.

Vuoden keskilämpötila navalla on noin -37 celsiusastetta, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman vihamielisimmästä paikoista elämälle. Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla saatiin myös kylmyysennätys vuonna 1983, kun pakkanen laski -88.3 celsiusasteeseen. Ilma on erittäin kuivaa kylmyydestä johtuen, tosin vuoden aikana sataa noin 150 – 350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää vielä nollan alapuolelle. Sisämaasta rannikolle suuntautuvat kovat tuulet ja myrskyt ovat säätilalle leimallisia, tuulen nopeuden noustessa jopa 320 kilometriin tunnissa.

Eteläisen pallonpuoliskon talven ajaksi Antarktis vaipuu kaamokseen eikä Aurinko nouse puoleen vuoteen. Kesällä tilanne on päinvastainen kun päivätähtemme on horisontin yllä puoli vuotta yhtäjaksoisesti.

Merkittävä alue tieteelle

Tieteen kannalta katsoen huomattavana Antarktis esiintyy meteoriittien löytöpaikkana. Miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit kun ovat yleensä näkyvillä jään pinnalla ja niitä voi kuuleman mukaan paikoitellen poimia kuin sieniä koriin. Ainakin Carnegie Mellon –yliopiston Nomad-robotti on lähetetty tutkimaan aluetta. Monia uusia halotyyppejä on myös havaittu alueella, muutamia niistä ovat suomalaiset löytäneet. Koska ilma mantereen sisäosissa on äärettömän puhdasta ja kirkasta, on suunnitelmissa ollut pystyttää sinne erilaisia havaintolaitteita tähtitaivaan tarkkailuun, muun muassa infrapunakaukoputkia, jotka hyötyisivät suunnattomasti näistä olosuhteista, sillä kuiva ilma päästää lävitseen paremmin infrapunasäteilyä kuin kostea ja nämä kaukoputket vaativat myös jäähdyttämistä nestemäisellä typellä, jotta putken oma lämpösäteily ei häiritsisi niiden omia havaintolaitteita.

Vostok-järvi

’’’Vostok’’’ on makeavetinen järvi joka sijaitsee neljän kilometrin paksuisen jääkerroksen alla Itä-Antarktiksella, paikoitellen 3 kilometriä korkean jäänalaisen ’’Gamburtsevin’’ vuoriston kupeessa. Järvi on nimetty sen päällä sijaitsevan venäläisen tutkimusaseman mukaan. Se on maailman suurin tutkimaton järvi (pinta-ala 14 000 km² ja syvyyttä paikoitellen puoli kilometriä). Järven epäilleen olleen jääkannen alla jopa 25 miljoonaa vuotta. Sen eikä muidenkaan vastaavanlaisten järvien syntyhistoriaa ei tunneta tarkasti, mutta sen epäillään saaneen alkunsa jään sulaessa oman paineensa alla tai vulkaanisen toiminnan sulattaneesta jäätiköstä.

1970-luvun radiokaikuluotauksia ja 1990-luvun satelliittimittauksia analysoimalla on päädytty myös siihen tulokseen että järven pohjaa peittää paksu sedimenttikerros, eikä elämän mahdollisuutta ole poissuljettu. Järven yllä suoritetuissa jääkairauksissa on havaittu epäsuoria merkkejä ainakin mikrobitasoisesta elämästä ja siitä että vesi todella on nestemäisessä muodossa.

Lisää lukemista Vostokista löytyy Tähdet ja Avaruus -lehden numerosta 2/2000 sivulta 24 alkaen.