Saamelainen muinaisusko

Seita.

Saamelainen muinaisusko tarkoittaa uskontoa, joka vallitsi saamelaisten keskuudessa ennen kristinuskoon kääntymistä, ja jonka piirteitä on myöhemminkin säilynyt kristinuskon rinnalla.

Saamelaisen henkisen kulttuurin historiaa ja perinnettä on ollut vaikeaa tutkia, sillä saamelaisten uskomusmaailma koki kristillisen käännytystyön seurauksena lähes väkivaltaisen muutoksen 1600- ja 1700-luvuilla. Tämän vuoksi vanhat symbolit ja tavat ovat joiltain osin tutkijoille edelleen arvoitus. Esimerkiksi noitarumpujen kalvoille piirrettyjen merkkien tulkinta varmuudella on lähes mahdotonta.

Saamelaisen muinaisuskon pääpiirteet

Saamelaisen pyyntikansan alkuperäinen todellisuuskäsitys heijasteli sopeutumista arktiseen elämään ja ympäristöön. Pyyntikansan pääelinkeinoina oli riistanpyynti, kalastus ja luonnon tarjoamien erilaisten marjojen ja kasvien keruu. Saamelaisten alkuperäisessä uskomusmaailmassa maailma näyttäytyi paikkana, jossa kaikella elollisella oli sielu. Vuoria ja tuntureita, samoin kuin vesistöjä palvottiin ja niille uhrattiin. Palvonnalla ja uhreilla toivottiin niiltä vastavuoroisesti suopeutta erämaan asukkaille. Luonnossa liikkui paljon jumalia, joilla kullakin oli oma alueensa hallittavanaan. Pyyntikulttuurilla elävien saamelaisten uskomusmaailmassa merkittävällä sijalla oli myös usko eläinten herraan ja siihen että yksi heitä tuntui hallitsevan muuta eläinkuntaa tai jopa koko kaikkeutta. Erittäin merkittävällä sijalla oli karhun palvonta. Palvontamenoissa myös noituudella oli oma sijansa saamelaisessa uskomusmaailmassa. Monenlaiset noitakonstit olivatkin osa saamelaisten jokapäiväistä elämää.

Liikkuvan elämäntavan vuoksi jumalat ja pyhäköt olivat kooltaan sellaisia, että ne voitiin kuljettaa mukana ahkiossa paikasta toiseen. Vuotuisten muuttoreittien varrelle muodostui myös pyhiä paikkoja kuten esimerkiksi erilaisia uhripaikkoja. Monia haltijoita tunnettiin, mutta nämä eivät olleet jumalia. Raja jumaluuden ja haltijuuden välillä ei kuitenkaan välttämättä ollut kovin selvä.

Uskonnonharjoittaminen ilmeni esi-isien kunnioittamisena ja seidan palvontana. Usko oli kohtalouskoista: kohtalo oli ennalta määrätty.

Šamanismilla oli erittäin tärkeä rooli saamelaisessa muinaisuskossa. Noitarumpua ja kärpässientä käytettiin apukeinoina, kun šamaani halusi vajota transsiin.

Maailmankuva

Maailmankaikkeus

Saamelaisten käsityksestä kosmogoniasta, eli maailman synnystä, on jäänyt jäljelle vain vähän. Säilyneistä tiedoista on pystytty kuitenkin päättelemään, että saamelaiset uskoivat sykilisesti luotaviin ja tuhoutuviin maailmoihin. Kosmografiasta, eli saamelaisten maailmankuvasta sen sijaan on jäänyt paremmat tiedot. Saamelaiset jakoivat maailman kolmeen kerrokseen, siihen kuului jumalten ylinen maailma, ihmisten ja maanpinnan välittömässä läheisyydessä oleva keskinen maailma sekä vainajien ja pimeiden henkien alinen maailma. Keskisessä maailmassa tämän- ja tuonpuoleinen läpäisivät toisensa, joten keskinen maailma sisälsi itsessäänkin paljon tuonpuoleisuutta.

Muiden suomalais-ugrilaisten kansojen tapaan saamelaisetkin tunsivat taivaankantta kannatelleen maailmanpatsaan. Se päättyi maailmantappiin, eli Pohjantähteen (Boahjenásti), jota ympäri maailmankaikkeus näytti kiertävän.

Kosmogonian ohella saamelaistan eskatologisista käsityksistä on vain niukasti tietoja. Uskoon on kuitenkin kuulunut aina käsitys maailmanajan loppumisesta, jota ei seuraa uudellen luominen vaan elottoman ja elollisen maailman suuri tuho. Saamelaiset tunsivat kaksi myyttistä maailmanloppua. Kumpikin edustavat tähtitaivaalle sijoittuvaa niin sanottua astraalimytologiaa. Toisena vaihtoehtona maailma saattaa tuhoutua tähtien sodassa, jossa Pohjantähti ja koko maailmanpatsas ammutaan alas. Tämän torjumiseksi läntiset saamelaiset ovat kerran vuodessa vahvistaneet maailmanjärjestystä pystyttämällä kultillisen maailmanpatsaan, joka on ollut käytännössä koivun kanto tai koivupölkky. Toisena vaihtoehtoisena tapana myyttiset metsästäjät Gállábártnit ampuvat tähtikuviosta muodostuvan alkuhirven. Itäsaamelaisten maailmanloppu on tapahtunut myös taivaallisen metsästysdraaman kautta. Siinä Tiermes-ukkosenjumala ajaa takaa taivaallista kultasarvista alkupeuraa jousenaan sateenkaari ja nuolinaan salamoita. Tiermeksen tapettua alkupeuran tähdet putoavat taivaalta, kuu ja aurinko sammuvat ja maa tulee elottomaksi.

Kulttuurin synty

Vaikka saamelaisilla ei ole varsinaisia maailman syntyyn liittyviä myyttejä, heillä on vahva omaan kansaansa ja sen elinkeinon alkuun liittyvä mytologia. Nämä myytit on koodattu eeppisiin jaksoihin, joista tunnetuin on ”Päivän pojan kosiomatka jättiläisten maahan” -niminen joiku. Se kertoo siitä, kun Päivän (Auringon) poika lähtee jättiläisten maahan kauas pohjoiseen. Poika tuo monien seikkailujen jälkeen mukanaan jättiläisen tyttären, jonka kanssa tämä menee naimisiin. Auringon pojan ja jättiläisen tyttären poikia kutsuttiin jo tässä vaiheessa nimellä Gállábártnit, jotka olivat ensimmäisiä saamelaisia. Aurinko oli tyytyväinen pariskunnan liittoon, antoi heille ensimmäisen peuralauman ja opetti samalla poikansa metsästämään. Tarinan kulttuuriheeroksia ovat sekä Gállábártnit, jotka keksivät sukset, ja Aurinko, joka antoi peurat.

Tuonpuolsiset olennot

Jumalat ja jumaluudet

Tiedot saamelaisten vanhoista jumalista ovat jokseenkin epävarmoja, mikä johtuu toisaalta siitä, että tiedot niistä kerättiin suhteellisen myöhään ja saamelaisten muinaisusko oli siinä vaiheessa jo jossain määrin kristillistynyt, ja toisaalta siitä, että 1600–1700-luvuilla kerättyjen lähteiden laatijat, jotka olivat usein lähetyssaarnaajia, tekivät niitä omista näkökulmistaan. Tiedot saamelaisten jumalista ovatkin vahvasti läntisiä, ja ne perustuvat suurelta osin Thomas von Westenin 1720-luvulla keräämiin muistiinpanoihin.

Läntiset saamelaiset ovat ainakin tunteneet eräänlaisen ylimmän jumalan, josta eteläisimmällä alueilla on käytetty nimitystä Radien. Itäisemmiltä saamelaisilta ei vastaavaa taivaanjumalaa tunneta, vaan se on ilmeisesti sulautunut ukkosen jumalaan. Radienia palvoivat sekä miehet että naiset. Se olikin todennäköisesti abstrakti ja kaiken toiminnan yläpuolelle sijoittuva jumaluus, joka ylitti saamelaisten kulttuurin vahvan kultillisen sukupuolijaon. Radieniin on liittynyt hyvin monitahoinen uskomuskompleksi. Sen rooliin on kuulunut myös eräiden toisten jumalien valvominen, ja sen on ajateltu pitävän muita jumalia apulaisinaan.

Aurinkoa, eli Beaivi on myös saamelainen jumaluus. Sitä palveltiin esimerkiksi poronhoidin menestymiseksi ja sairastuttua. Aurinko on eteläsaamelaisten noitarummuissa keskellä oleva rombikuvio. Muiden saamelaisten noitarummuissa oli yleensä myös aurinko, tosin se ei ollut keskeiskuviona vaan ympyräkuviona rummun yläosassa. Kuulla oli saamelaisille kahtalainen luonne: toisaalta siinä oli jossain määrin demoninen luonne mutta toisaalta se koettiin myös porojen vasomisen suojelijaksi. Kuulla oli feminiininen luonne, ja sille uhrattavien eläintenkin piti olla naaraspuoleisia. Saamelaisilla oli 13 kuukautta, ja kuulla oli kriittinen asema kahdesti vuodessa

Ukkosen jumalalla oli useita nimityksiä. Koltat, Kuolan ja osin Jäämeren Ruijan rannikon saamelaiset ovat kutsuneet sitä nimellä Tiermes, Koillis-Inarin ja Ruijan porosaamelaiset nimellä Baján ja Uumajan, Piitimen ja Luulajan Lapissa nimellä Áddjá. Eteläsaamelaisilla se on ollut Hovragaellies. Ukkosenjumalalla oli noitarummuissa kädessään vasara. Jumalaan liittyviin uskomuksiin on todennäköisesti liittynyt paljon laina-aineksia, sillä sitä pidettiin sekä paholaisen lapsena että jumalan ottolapsena. Lainat näkyvät myös sen roolissa, sillä se esiintyy ilman haltijana skeä ihmisten ja varsinkin porojen suojelijana. Noitarumpujen yläsegmentissä oli kuvattu ihmishahmoinen Bieggagállis, ”tuulimies”. Sen merkitys oli suuri erityisesti peuranmetsästäjille ja poromiehille. Peuroilla ja poroilla on taipumuksena kulkea vastatuuleen. Pitkäaikainen tuuli saattaa viedä peuran kauaksi, jolloin on syytä uhrata tuulimiehelle. Bieggagállis on yleisaamelaisesti tunnettu, joten se on todennäköisesti vanhakantaisesti kuulunut saamelaiseen muinaisuskoon. Sen merkitys saamelaisten noitauskossa on ollut myös huomattava, sillä se on suosittu aihe noitarummuissa.

Monia jumalia sai palvoa vain miehet, mutta naisilla oli omia niin sanottuja áhkká-jumalia, Máttaráhkká ja hänen tyttärensä Sáráhkká, Juksáhkká (”jousiakka”) ja Uksáhkká (”oviakka”). Ne asuivat kodan alla naisten sakraalilla vyöhykkeellä. Nämä jumalattaret liittyivät erityisesti suvunjatkamiseen. Máttaráhkán ainoa rooli oli välittää saamansa ihmissielu ylemmiltä jumalilta tyttärilleen. Sáráhkká kasvatti lihan sielun ympärille, Juksáhkká vaihtoi lapsen pojasta tytöksi, jos oli saanut tarpeeksi uhrilahjoja, ja Uksáhkká esti lasta joutumasta onnettomuuksiin. Áhkká-kulttiin kuuluivat pienet juomauhrit, naisten keskenäiset ruokauhrit ja esimerkiksi naaraspuolisen koiran uhraaminen. Noitarummuissa áhkká-jumalat kuvataan usein helposti tunnistettavana ryhmänä.

Maanalisista jumaluuksista keskeisin oli vainajalan (Jábmiidaibmu) halltisija, naispuolinen Jábmiidáhkka. Vainajala ei ollut kammottava paikka, mutta vainajasielut ikävöivät kuitenkin sukulaisiaan. Siksi Jábmiidáhkka salli vainajien aiheuttaa eläville vakavia sairauksia. Kun vainajasielu nappasi elävän ihmisen sielun aliseen maailmaan, seurauksena oli koomaan ja kuolemaan johtava sairaus. Pahan henkilöitymä oli Ruto, joka oli enemmän tautidemoni kuin jumala. Se käsitettiin ihmistä vaivaavan sairauden ja siitä seuraavan kuoleman aiheuttajaksi. Ruto tunnettiin vain läntisillä saamelaisilla, ja sitä pidetään lainattuna elementtinä. Rutoon liittyy saamelaiskulttuureihin vierasta hevossymboliikka.

Poropaimentolaisuuden vaikutus

Saamelaisessa pyyntikulttuurissa merkittävällä sijalla olleen karhun aseman peri myöhemmin poro siirryttäessä poronhoitokulttuuriin. Samalla myös elämäntapa ja uskonto saivat uusia piirteitä, vaikka myös kalastus ja metsästys säilyttivät asemiaan. Poropaimentolaisuuden myötä uskomusmaailmaan ilmestyi uusia ilmiötä kuten elinkeino- ja palvontareviirien synty, isäntä- ja emäntähaltijat sekä säänjumalat ja -haltijat. Vähitellen uskonto alkoi saada myös kiinteämpiä muotoja kun esimerkiksi jutamis-, rykimis- ja vasomispaikat vakiintuivat. Lapinmaahan muodostui laaja reittijumalten ja pyhäkköjen verkosto, joka säilyi osittain käytössä silloinkin kun porokyläelämä vakiintui paikoilleen.

Käännytys

1600- ja 1700-luvuilla saamelainen uskomusmaailma joutui murrokseen kristillisen käännytystyön kohdistuessa Lapin asukkaisiin. Käännytystyön luonteeseen näyttää kuuluneen pyrkimys saamelaisen uskomusmaailman täydelliseen tuhoamiseen. Paitsi kiinteästi saamelaiseen uskomusmaailmaan liittyvät perinteet, kirkko pyrki lakkauttamaan myös kaikki muut pakanuudesta kielivät tavat kuten esimerkiksi joikaamisen. Tiedot käännytystyön nopeudesta, kulusta ja onnistumisesta ovat kuitenkin ristiriitaisia. Pohjoisessa työskentelevät papit antoivat ymmärtää käännytystyön sujuneen hyvin, sillä palkkana saattoi olla siirto takaisin eteläisempiin seurakuntiin. Esimerkiksi 1670-lukua on pidetty tavallisesti vuosikymmenenä jolloin Tornion- ja Kemin-Lappi olisi käännytetty. Kuitenkinkin myöhemmät tarkastusmatkat osoittivat käännytystyön olleen pelkkä tyhjä sana ilman sen syvällisempää merkitystä. Myös muualla pakanuuden jäljet näkyivät edelleen 1700-luvulla. Toisin sanoen saamelainen uskomusmaailma säilyi pitkään piilossa kristinuskon alla.

Lähteet

• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
• Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto: Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.

Kirjallisuutta

• Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä: Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012. ISBN 978-952-222-349-4.
• Laestadius, Lars Levi: Lappalaisten mytologian katkelmia. (Fragmenter i lappska mythologin, kirjoitettu 1840–45.) Suomentanut Risto Pulkkinen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011. ISBN 978-952-222-257-2.
• Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset: Historia, yhteiskunta, taide. Inari: Kustannus-Puntsi, 1997. ISBN 951-97541-2-1.
• Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
• Äikäs, Tiina: Rantakiviltä tuntureille: Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2007. ISBN 978-952-9888-45-0.

Aiheesta muualla

• Kerttu Vuolab: Kertojien perilliset. Saamelaismuseo Siidan lastensivut.
• Veli-Pekka Lehtola: Maailmankuva. Gáldu.
• Saamelaisten uskonto ja identiteetti. Oulun lyseon lukio.
• Inka Harju: Saamelaiset – pohjoisen kansa. Harmaasudet ry 25.8.2002.
• Saamelaiset jumalattaret. Thuleian tupa.
• Saamelaiset jumalat. Thuleian tupa.
• Jooa Ikonen: Maahiset saamelaisessa mytologiassa. Seita 4/2003.
• Seidat – Saamenmaan pyhät luonnonpaikat. Vox Paganorum 2/2008.
• Voitto Viinasen aineistoa saamelaisten uskontoperinteestä.
• Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820–1831. Jaakko Fellmannin muistiinpanot.

Alkuperäisuskonnot