Ero sivun ”Seita” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Korjattu kirjoitusvirhe/ viraskielisen sanan ulkoasu oikeaksi
Merkkaukset: Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
parannellaan
Rivi 1: Rivi 1:
[[File:John.wolleyn riimukivi.jpg|thumb|Seitakivi Muoniossa. Kivessä on myös John Wolleyn riimukirjoitus.]]
[[File:John.wolleyn riimukivi.jpg|thumb|Seitakivi Muoniossa. Kivessä on myös John Wolleyn riimukirjoitus.]]
'''Seita''' ({{k-se|sieidi}}, {{k-smn|sieidi}}, {{k-sms|seidd}}) on [[Saamelaiset|saamelainen]] [[pyhä]] paikka, [[Uhraaminen|uhripaikka]]. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset [[kallio]]muodostelmat, jättimäiset kivikasat, isot luonnonkivet tai pystytetyt kivet. Seitakivet ovat usein helposti tunnistettavia poikkeuksellisen muotoisia tai kookkaita kallionlohkareita, joskus lähitienoon ainoita kiviä. Joskus on käytetty myös [[puu]]paaluja. Seitoja ovat olleet myös [[maailmanpylväs]]tä esittävät paalut.
'''Seita''' (saamelaiskielillä ''siedi'') on [[Saamelaiset|saamelainen]] [[pyhä]] paikka, [[Uhraaminen|uhripaikka]]. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset [[kallio]]muodostelmat, jättimäiset kivikasat, isot luonnonkivet tai pystytetyt kivet. Seitakivet ovat usein helposti tunnistettavia poikkeuksellisen muotoisia tai kookkaita kallionlohkareita, joskus lähitienoon ainoita kiviä. Joskus on käytetty myös [[puu]]paaluja. Seidoille uhrattiin erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa tai kalaa, jotta ne antaisivat uhraajalle elinkeino-onnea. Saamelelaisten suhde seitoihin oli vastavuoroinen, sillä kumpaakin osapuolta saattoi kohdata rangaistus, jos keskenäinen sopimus rikottiin.


== Merkitys ==
Jokaisella [[Lapinkylä (yleisnimi)|saamenkylällä]] oli oma seitansa. Niiden äärellä saamelaiset ovat suorittaneet [[Riitti|riittejä]] ja palvontaa sekä osoittaneet niille jumalallista kunnioitusta sillä he uskoivat kivissä asuvan [[henki]]ä. Seidassa asuvalle hengelle tai [[haltija]]lle uhrattiin ja pidettiin palvontamenoja haluttaessa esimerkiksi kalaonnea.
Seita ovat yleissaamelainen käsite, joka tarkoittaa palvottua luonnonkohdetta (joskus myös ihmisen tekemää puupaalua).<ref name="pulkkinen222">Pulkkinen 2011, s. 222–223.</ref> Saamelaisten käyttämä sana ’siedi’ on myös lähes yleissaamelainen, ja ainoastaan eteläiset saamelaiset ja [[koltat]] eivät sitä tunne.<ref name="ensyklopedia">{{Verkkoviite | Osoite = http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/Sieidi| Nimeke = Sieidi| Tekijä = Pulkkinen, Risto| Julkaisu = Saamelaiskulttuurin ensyklopedia| Julkaisija = | Viitattu = 25.6.2015 }}</ref>


Seidat olivat alkujaan elinkeinojen harjoitukseen liittyviä [[kultti]]- ja [[Uhraus|uhripaikkoja]]. Niiden kautta uskottiin vaikuttavan jokin nimeämätön luonnonmahti, jonka avulla elinkeinonharjoitus oli mahdollisia. Seidat olivat todennäköisesti heikosti personoituja, vaikka seita-hengistä puhutaankin välillä. Myöhäisessä saamelaisperinteessä seidoilta on joskus pyydetty myös terveyttä ja muuta menestystä. Seitojen toimenkuva laajentui mahdollisesti sen jälkeen, kun esikristillisten jumalat kiellettiin.<ref name="pulkkinen222"/>
Uhripaikat sijaitsivat seitakivien vieressä. Uhrilahjoina käytettiin muun muassa [[poro|poroja]] sekä erilaisia esineitä. Mikäli seitakivien luo oli vaikeaa päästä, niin jokin kivi kostutettiin eläimen verellä ja se heitettiin seitakiven viereen. Uhrilahjat – tyypillisesti kalan- tai poronrasvaa – saatettiin laittaa läheiseen kallionkoloon tai hieroa itse seitakiveen. Menoissa saatettiin [[joiku]]a ja rummuttaa [[noitarumpu]]a. Naiset ja eläimet eivät saaneet lähestyä seitaa ja uhripaikkaa. Seitakivien palvontaa on ollut havaittavissa vielä 1910-luvulla.


== Seita-paikat ==
Seitojen tapaisina pidetään [[Itämerensuomalaiset|itämerensuomalaisten]] [[hiisi]]-paikkoja. Tunnettuja seitakivipaikkoja on esimerkiksi seitakivi [[Muonio]]ssa. Seitakiviä muistuttavia paikkoja ovat esimerkiksi ''Norppakivet'' [[Astuvansalmi|Astuvansalmen]] alueella [[Ristiina]]ssa.
Suurin osa seidoista oli kiviä tai kalliopaikkoja. Niiden lisäksi on ollut puuseitoja, ja myös pyhiä lähteitä on nimitetty seidoiksi. Suuri osa seidoista on ollut yksilö- tai perhekeskeisiä, mutta suurimpia seitoija on saattanut palvoa jopa kaikki [[Lapinkylä|siidan]] asukkaat. Tällaisia suuria seitoja ovat [[Inarijärvi|Inarijärven]] [[Ukonkivi (Inari)|Ukonsaari]] ja [[Pelkosenniemi|Pelkosenniemen]] [[Pyhätunturi]].<ref name="pulkkinen222"/> Jokaisella siidalla ja useilla perheilläkin oli oma seita, ja monen [[Kota|kodan]] takana oli puinen ukkosenjumalalle omistettu seita.<ref name="seitaluontoon"/>

Kiviseitojen koko on vaihdellut pienistä kuljettavissa olevista kivistä massiivisiin luonnonmuodostelmiin. Useimmat seidoista olivat suuria kiviä tai kivimuodostelmia, joissa oli halkeamia, luolia ja koloja. Seitoja voi kutsua miljöödominanteiksi, sillä niissä oli tavallisesti piirteitä, jotka kiinnittivät huomion; jotkin kiviseidat muistuttivat esimerkiksi ihmis- tai eläinhahmoa.<ref name="pentikäinen149">Pentikäinen 1995, s. 149, 152.</ref> Osa seidoista oli kuitenkin aivan tavallisen näköisiä kiviä, jotka ovat mahdollisesti liittyneet eläinten vaellusreittiin tai poikkeuksellisen hyvään saalis- tai apajapaikkaan.<ref name="pulkkinen222"/>

Puuseidat olivat kiviseitoja harvinaisempia, ja ne todennäköisesti olivat vähemmän kunnioitettuja.<ref name="pulkkinen222"/> Puuseitoja on pääasiassa ollut metsäisillä alueilla, hyvien kala-apajien lähellä. Ne muotoiltiin usein karsimalla alaoksia tai nostamalla puupölkky tai kanto näyttävään asentoon. Niihin saatettiin kaivertaa myös ihmiskasvojen tai -hahmojen piirteitä.<ref name="seitaluontoon">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.luontoon.fi/pakasaivo/seidatsaamelaistenpalvontapaikkoina| Nimeke = Seidat saamelaisten palvontapaikkoina| Julkaisu = Luontoon.fi| Julkaisija = Metsähallitus| Viitattu = 25.6.2015}}</ref> Puuseidat ovat todennäköisesti olleet toissijaisia tai kalapaikkojen luona käytettyjä vaihtoehtoja, kun lähistöllä ei ole ollut sopivaa kivistä kalaseitaa.<ref name="pulkkinen222"/>


[[T. I. Itkonen|T. I. Itkosen]] tietojen mukaan yksittäisiä seitakiviä tunnetaan [[Utsjoki|Utsjoelta]] 11 kappaletta, [[Inari]]sta 17, [[Enontekiö]]ltä 15, [[Kittilä]]stä 14, [[Sodankylä]]stä ja [[Pelkosenniemi|Pelkosenniemeltä]] molemmista 9, [[Muonio]]sta 7, [[Kemijärvi|Kemijärveltä]] 2 sekä 1 kivi [[Kuusamo]]sta, [[Pudasjärvi|Pudasjärveltä]] ja [[Hyrynsalmi|Hyrynsalmelta]]. Seidaksi voidaan yksittäisen kiven lisäksi kutsua myös kallioseinää (pahtaa), kalliosaarta, niemeä, [[vaara]]a tai [[tunturi]]a. Tällaisia seitoja on Lapin ja [[Petsamo]]n alueella noin 65 kappaletta. Tunnettuja yksittäisiä seitakiviä ovat esimerkiksi Utsjoen ''Ladjokeädgi-kalaseita'' ja ''Outakosken peuraseita'', Inarin ''Koskikaltiojoen suun seitakivi'', Enontekiön ''[[Näkkälän seita]]kivi'' sekä Muonion ''Seitapahta'' eli [[Kirkkopahta]].
[[T. I. Itkonen|T. I. Itkosen]] tietojen mukaan yksittäisiä seitakiviä tunnetaan [[Utsjoki|Utsjoelta]] 11 kappaletta, [[Inari]]sta 17, [[Enontekiö]]ltä 15, [[Kittilä]]stä 14, [[Sodankylä]]stä ja [[Pelkosenniemi|Pelkosenniemeltä]] molemmista 9, [[Muonio]]sta 7, [[Kemijärvi|Kemijärveltä]] 2 sekä 1 kivi [[Kuusamo]]sta, [[Pudasjärvi|Pudasjärveltä]] ja [[Hyrynsalmi|Hyrynsalmelta]]. Seidaksi voidaan yksittäisen kiven lisäksi kutsua myös kallioseinää (pahtaa), kalliosaarta, niemeä, [[vaara]]a tai [[tunturi]]a. Tällaisia seitoja on Lapin ja [[Petsamo]]n alueella noin 65 kappaletta. Tunnettuja yksittäisiä seitakiviä ovat esimerkiksi Utsjoen ''Ladjokeädgi-kalaseita'' ja ''Outakosken peuraseita'', Inarin ''Koskikaltiojoen suun seitakivi'', Enontekiön ''[[Näkkälän seita]]kivi'' sekä Muonion ''Seitapahta'' eli [[Kirkkopahta]].


== Lähteet ==
== Seita-kultti ==
Seita-kultti on todennäköisesti alkujaan ollut pääasiallisesti siitojen organisoima suku- ja perheinstituutio, jota perheen tai klaanin vanhemmat ovat ylläpitäneet. Saamelaiset käyttivät perheen tai klaanin uhria ''vearroksi''.<ref name="pentikäinen154">Pentikäinen 1995, s. 154–155.</ref> [[Uskontotiede|Uskontotieteellisestä]] näkökulmasta tarkasteltuna seitauhrit ovat olleet joko lahjauhreja, yhteisöllisiä uhreja tai sovitusuhreja.<ref name="pulkkinen222"/>


Saamelaiset uhrasivat seidoille erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa, kalaa ja verta ja toivoivat, että seidat vastaanottaisivat [[lahja]]n ja antaisivat vastalahjana menestystä.<ref name="pentikäinen154"/> Usein uhrin antanut ryhmä söi itse suurimman osan uhrieläimestä, mutta seidan tili saada osansa jokaisesta eläimen ruumiinosasta. Yksinkertaisessa uhrirituaalissa seitaa voideltiin kalanrasvalla tai verellä.<ref name="pulkkinen225">Pulkkinen 2011, s. 225.</ref>

Kultin kohde vaihteli tilanteen ja tehtävän mukaan. Poronomistajat uhrasivat yleensä kuolleille esi-isille, alisen maailman asukkaille tai erilaisille jumalille. Lahjat olivat usein poron tai peuran sarvia. Kalastajat ja metsästäjät puolestaan uhrasivat esi-isilleen, veden hengille ja riistaeläinten herralle, [[Leibolmmái]]lle. Seita teki eräänlaista veronkantoa, sillä se kokosi pyydystyskauden ensimmäiset antimet. Seita-kultin myöhempään vaiheeseen kuuluvat raha-, viina- ja tupakkauhrit, joita on dokumentoitu 1800-lvuulta.<ref name="pentikäinen154"/> Uhripaikat sijaitsivat seitakivien vieressä. Mikäli seitakivien luo oli vaikeaa päästä, niin jokin kivi kostutettiin eläimen verellä ja se heitettiin seitakiven viereen. Uhrilahjat – tyypillisesti kalan- tai poronrasvaa – saatettiin laittaa läheiseen kallionkoloon tai hieroa itse seitakiveen. Menoissa saatettiin [[joiku]]a ja rummuttaa [[noitarumpu]]a. Naiset ja eläimet eivät saaneet lähestyä seitaa ja uhripaikkaa.

Saamelaisten suhde seitoihin oli tasa-arvoinen ja vastavuoroinen, sillä sekä ihmisellä että seidalla olivat omat velvollisuutensa. Jos jompikumpi rikkoi sopimuksen, siitä seurasi rangaistus. Jos ihminen käyttäytyi seitaa kohtaan ylimielisesti, rangaistuksena hän menetti elinkeino-onnen tai sairaistui. Samaan tapaan myös huonoa tai saamatonta seitaa saatettiin rangaista. Seidan hylkäämisesät on useita tarinoita. Niissä yleensä poltettiin seitaa tai valettiin vettä sen päälle.<ref name="pulkkinen225"/>

== Historia ==
Vanhimmat tunnetut arkeologiset todisteet seitoihin liittyneestä kulttitoiminnasta on 1000-luvulta.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.siida.fi/sisalto/tiedotteet/siidassa-esitelln-uusimpia-tutkimustuloksia-seitapaikoilta/?searchterm=seita| Nimeke = Siidassa esitellään uusimpia tutkimustuloksia seitapaikoilta| Ajankohta = 30.8.2011| Julkaisija = Siida| Viitattu = 25.6.2015}}</ref> Vanhin kirjallinen dokumentti on vuodelta 1560. Se ei kuitenkaan vielä mainitse seitaa käsitteenä vaan kertoo saamelaisten tavasta palvoa puu- tai kivijumalia. Käsitteenä seita tuli dokumentteihin vasta 1600-luvun lopulla. Ensimmäisinä siitä kirjoittivat [[Johannes Tornaeus]] ja [[Gabriel Tuderus]]. Vanhat ruotsalaislähteet puolestaan käyttävät nimitystä ’storjunkare’.<ref>Pentikäinen, s. 153.</ref>

Seitoje palvonta alkoi väehntyä 1600- ja 1700-luvuilla. Kirkolliset ja maalliset tahot tuhosivat seitoja, sillä ne olivat kristinuskon käsityksen mukaan epäjumalanpalvelusta.<ref name="seitaluontoon"/> Ensimmäisenä hävisivät suuret yhteisölliset uhrit, sillä niiden uhraamista oli vaikea pitää salassa. Yksilöllinen palvonta jatkui kuitenkin vielä pitkään kristinuskon tulonkin jälkeen.<ref name="ensyklopedia"/> Merkkejä uhraamisesta on vielä 1900-luvultakin, ja palvonta jatkui ainakin maailmansotien väliseen aikaan ja ehkä jopa 1950-luvulle saakka.<ref name="seitaluontoon"/><ref name="pulkkinen222"/>

== Lähteet ==
* {{Kirjaviite | Tekijä=Pentikäinen, Juha | Nimeke=Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Suomalaisen kirjallisuuden seura | Vuosi=1995 | Tunniste=ISBN 951-717-826-3}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Pentikäinen, Juha | Nimeke=Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Etnika | Vuosi=2005 | Tunniste=ISBN 951-97889-3-X}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Pentikäinen, Juha | Nimeke=Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Etnika | Vuosi=2005 | Tunniste=ISBN 951-97889-3-X}}
* Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. {{Kirjaviite | Tekijä= Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto| Nimeke= Saamentutkimus tänään| Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Suomalaisen Kirjallisuuden Seura| Vuosi= 2011| Isbn = 978-952-222-220-6}}


== Aiheesta muualla ==
== Aiheesta muualla ==


* [http://retkipaikka.fi/vapaa/akaslompolon-seitoja/ Äkäslompolon seitoja]. Retkipaikka.fi
* [http://retkipaikka.fi/vapaa/akaslompolon-seitoja/ Äkäslompolon seitoja]. Retkipaikka.fi
* [http://www.luontoon.fi/page.asp?Section=1379&Item=6944 Taatsin Seita]. Luontoon.fi.
* [http://www.luontoon.fi/taatsinseita Taatsin Seita]. Luontoon.fi.
* [http://blog.kansanperinne.net/2010/02/lappalaisten-muinaisuskonto-seidat.html Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820–1831]. Jaakko Fellmannin muistiinpanot.
* [http://blog.kansanperinne.net/2010/02/lappalaisten-muinaisuskonto-seidat.html Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820–1831]. Jaakko Fellmannin muistiinpanot.
* [http://matkailu.enontekio.fi/TosiLappi/Suomeksi/Kulttuuria_ja_historiaa/Kulttuurihistoria/Seidat.iw3 Seidat]. Enontekiön matkailu.
* [http://www.thuleia.com/seidat.html Seidat – saamenmaan pyhät luonnonpaikat]. Vox Paganorum 2/2008.
* [http://www.thuleia.com/seidat.html Seidat – saamenmaan pyhät luonnonpaikat]. Vox Paganorum 2/2008.
* Antti Hänninen: [http://heninen.net/seid/suomeksi.htm Karjalan uhrikiviä].
* Antti Hänninen: [http://heninen.net/seid/suomeksi.htm Karjalan uhrikiviä].

Versio 25. kesäkuuta 2015 kello 22.35

Seitakivi Muoniossa. Kivessä on myös John Wolleyn riimukirjoitus.

Seita (saamelaiskielillä siedi) on saamelainen pyhä paikka, uhripaikka. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset kalliomuodostelmat, jättimäiset kivikasat, isot luonnonkivet tai pystytetyt kivet. Seitakivet ovat usein helposti tunnistettavia poikkeuksellisen muotoisia tai kookkaita kallionlohkareita, joskus lähitienoon ainoita kiviä. Joskus on käytetty myös puupaaluja. Seidoille uhrattiin erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa tai kalaa, jotta ne antaisivat uhraajalle elinkeino-onnea. Saamelelaisten suhde seitoihin oli vastavuoroinen, sillä kumpaakin osapuolta saattoi kohdata rangaistus, jos keskenäinen sopimus rikottiin.

Merkitys

Seita ovat yleissaamelainen käsite, joka tarkoittaa palvottua luonnonkohdetta (joskus myös ihmisen tekemää puupaalua).[1] Saamelaisten käyttämä sana ’siedi’ on myös lähes yleissaamelainen, ja ainoastaan eteläiset saamelaiset ja koltat eivät sitä tunne.[2]

Seidat olivat alkujaan elinkeinojen harjoitukseen liittyviä kultti- ja uhripaikkoja. Niiden kautta uskottiin vaikuttavan jokin nimeämätön luonnonmahti, jonka avulla elinkeinonharjoitus oli mahdollisia. Seidat olivat todennäköisesti heikosti personoituja, vaikka seita-hengistä puhutaankin välillä. Myöhäisessä saamelaisperinteessä seidoilta on joskus pyydetty myös terveyttä ja muuta menestystä. Seitojen toimenkuva laajentui mahdollisesti sen jälkeen, kun esikristillisten jumalat kiellettiin.[1]

Seita-paikat

Suurin osa seidoista oli kiviä tai kalliopaikkoja. Niiden lisäksi on ollut puuseitoja, ja myös pyhiä lähteitä on nimitetty seidoiksi. Suuri osa seidoista on ollut yksilö- tai perhekeskeisiä, mutta suurimpia seitoija on saattanut palvoa jopa kaikki siidan asukkaat. Tällaisia suuria seitoja ovat Inarijärven Ukonsaari ja Pelkosenniemen Pyhätunturi.[1] Jokaisella siidalla ja useilla perheilläkin oli oma seita, ja monen kodan takana oli puinen ukkosenjumalalle omistettu seita.[3]

Kiviseitojen koko on vaihdellut pienistä kuljettavissa olevista kivistä massiivisiin luonnonmuodostelmiin. Useimmat seidoista olivat suuria kiviä tai kivimuodostelmia, joissa oli halkeamia, luolia ja koloja. Seitoja voi kutsua miljöödominanteiksi, sillä niissä oli tavallisesti piirteitä, jotka kiinnittivät huomion; jotkin kiviseidat muistuttivat esimerkiksi ihmis- tai eläinhahmoa.[4] Osa seidoista oli kuitenkin aivan tavallisen näköisiä kiviä, jotka ovat mahdollisesti liittyneet eläinten vaellusreittiin tai poikkeuksellisen hyvään saalis- tai apajapaikkaan.[1]

Puuseidat olivat kiviseitoja harvinaisempia, ja ne todennäköisesti olivat vähemmän kunnioitettuja.[1] Puuseitoja on pääasiassa ollut metsäisillä alueilla, hyvien kala-apajien lähellä. Ne muotoiltiin usein karsimalla alaoksia tai nostamalla puupölkky tai kanto näyttävään asentoon. Niihin saatettiin kaivertaa myös ihmiskasvojen tai -hahmojen piirteitä.[3] Puuseidat ovat todennäköisesti olleet toissijaisia tai kalapaikkojen luona käytettyjä vaihtoehtoja, kun lähistöllä ei ole ollut sopivaa kivistä kalaseitaa.[1]

T. I. Itkosen tietojen mukaan yksittäisiä seitakiviä tunnetaan Utsjoelta 11 kappaletta, Inarista 17, Enontekiöltä 15, Kittilästä 14, Sodankylästä ja Pelkosenniemeltä molemmista 9, Muoniosta 7, Kemijärveltä 2 sekä 1 kivi Kuusamosta, Pudasjärveltä ja Hyrynsalmelta. Seidaksi voidaan yksittäisen kiven lisäksi kutsua myös kallioseinää (pahtaa), kalliosaarta, niemeä, vaaraa tai tunturia. Tällaisia seitoja on Lapin ja Petsamon alueella noin 65 kappaletta. Tunnettuja yksittäisiä seitakiviä ovat esimerkiksi Utsjoen Ladjokeädgi-kalaseita ja Outakosken peuraseita, Inarin Koskikaltiojoen suun seitakivi, Enontekiön Näkkälän seitakivi sekä Muonion Seitapahta eli Kirkkopahta.

Seita-kultti

Seita-kultti on todennäköisesti alkujaan ollut pääasiallisesti siitojen organisoima suku- ja perheinstituutio, jota perheen tai klaanin vanhemmat ovat ylläpitäneet. Saamelaiset käyttivät perheen tai klaanin uhria vearroksi.[5] Uskontotieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna seitauhrit ovat olleet joko lahjauhreja, yhteisöllisiä uhreja tai sovitusuhreja.[1]

Saamelaiset uhrasivat seidoille erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa, kalaa ja verta ja toivoivat, että seidat vastaanottaisivat lahjan ja antaisivat vastalahjana menestystä.[5] Usein uhrin antanut ryhmä söi itse suurimman osan uhrieläimestä, mutta seidan tili saada osansa jokaisesta eläimen ruumiinosasta. Yksinkertaisessa uhrirituaalissa seitaa voideltiin kalanrasvalla tai verellä.[6]

Kultin kohde vaihteli tilanteen ja tehtävän mukaan. Poronomistajat uhrasivat yleensä kuolleille esi-isille, alisen maailman asukkaille tai erilaisille jumalille. Lahjat olivat usein poron tai peuran sarvia. Kalastajat ja metsästäjät puolestaan uhrasivat esi-isilleen, veden hengille ja riistaeläinten herralle, Leibolmmáille. Seita teki eräänlaista veronkantoa, sillä se kokosi pyydystyskauden ensimmäiset antimet. Seita-kultin myöhempään vaiheeseen kuuluvat raha-, viina- ja tupakkauhrit, joita on dokumentoitu 1800-lvuulta.[5] Uhripaikat sijaitsivat seitakivien vieressä. Mikäli seitakivien luo oli vaikeaa päästä, niin jokin kivi kostutettiin eläimen verellä ja se heitettiin seitakiven viereen. Uhrilahjat – tyypillisesti kalan- tai poronrasvaa – saatettiin laittaa läheiseen kallionkoloon tai hieroa itse seitakiveen. Menoissa saatettiin joikua ja rummuttaa noitarumpua. Naiset ja eläimet eivät saaneet lähestyä seitaa ja uhripaikkaa.

Saamelaisten suhde seitoihin oli tasa-arvoinen ja vastavuoroinen, sillä sekä ihmisellä että seidalla olivat omat velvollisuutensa. Jos jompikumpi rikkoi sopimuksen, siitä seurasi rangaistus. Jos ihminen käyttäytyi seitaa kohtaan ylimielisesti, rangaistuksena hän menetti elinkeino-onnen tai sairaistui. Samaan tapaan myös huonoa tai saamatonta seitaa saatettiin rangaista. Seidan hylkäämisesät on useita tarinoita. Niissä yleensä poltettiin seitaa tai valettiin vettä sen päälle.[6]

Historia

Vanhimmat tunnetut arkeologiset todisteet seitoihin liittyneestä kulttitoiminnasta on 1000-luvulta.[7] Vanhin kirjallinen dokumentti on vuodelta 1560. Se ei kuitenkaan vielä mainitse seitaa käsitteenä vaan kertoo saamelaisten tavasta palvoa puu- tai kivijumalia. Käsitteenä seita tuli dokumentteihin vasta 1600-luvun lopulla. Ensimmäisinä siitä kirjoittivat Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus. Vanhat ruotsalaislähteet puolestaan käyttävät nimitystä ’storjunkare’.[8]

Seitoje palvonta alkoi väehntyä 1600- ja 1700-luvuilla. Kirkolliset ja maalliset tahot tuhosivat seitoja, sillä ne olivat kristinuskon käsityksen mukaan epäjumalanpalvelusta.[3] Ensimmäisenä hävisivät suuret yhteisölliset uhrit, sillä niiden uhraamista oli vaikea pitää salassa. Yksilöllinen palvonta jatkui kuitenkin vielä pitkään kristinuskon tulonkin jälkeen.[2] Merkkejä uhraamisesta on vielä 1900-luvultakin, ja palvonta jatkui ainakin maailmansotien väliseen aikaan ja ehkä jopa 1950-luvulle saakka.[3][1]

Lähteet

  • Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
  • Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X.
  • Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto: Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.

Aiheesta muualla

  1. ↑ a b c d e f g h Pulkkinen 2011, s. 222–223.
  2. ↑ a b Pulkkinen, Risto: Sieidi Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 25.6.2015.
  3. ↑ a b c d Seidat saamelaisten palvontapaikkoina Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 25.6.2015.
  4. ↑ Pentikäinen 1995, s. 149, 152.
  5. ↑ a b c Pentikäinen 1995, s. 154–155.
  6. ↑ a b Pulkkinen 2011, s. 225.
  7. ↑ Siidassa esitellään uusimpia tutkimustuloksia seitapaikoilta 30.8.2011. Siida. Viitattu 25.6.2015.
  8. ↑ Pentikäinen, s. 153.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Seita&oldid=15027661”